Runolauluperinteen katsotaan olevan vähintään 2 000 vuotta vanha, ja se edustaa yhtä Pohjois-Euroopan vanhimmista suullisen runouden ja laulun muodoista. Runolauluja esitettiin perinteisesti laajalla itämerensuomalaisella kulttuurialueella, johon kuuluivat nykyinen Suomi, Karjala, Inkeri, Vepsä, Vatja ja Viro.

Lauluja leimaavat omaleimainen runomitta, rinnakkaisuus, toisto sekä tekstin, melodian ja rytmin tiivis yhteys. Runolauluja esitettiin yleensä ilman säestystä tai yksinkertaisten soittimien kanssa, ja laulaminen tapahtui usein yksin, mutta myös pareittain tai pienissä ryhmissä.

Virossa setokansa on säilyttänyt leelon, runolaulun paikallisen muodon, joka osoittaa, miten yhteinen itämerensuomalainen lauluperinne on kehittynyt alueellisiksi muunnelmiksi säilyttäen yhteiset runolliset rakenteet.

Ajan myötä runolaulu katosi Länsi-Suomesta, mutta säilyi elävänä idässä, erityisesti Karjalassa, missä suullinen perinne jatkui pitkälle 1900-luvulle, ja josta laulua voi edelleenkin – paikallisesti ja suvuittain muistettuina – löytää

Tunnetuin runolauluun perustuva teos on Suomen kansalliseepos Kalevala. 1800-luvulla Elias Lönnrot keräsi tuhansia runolauluja Karjalasta ja lähialueilta. Tästä laajasta suullisesta aineistosta hän kokosi Kalevalan, muokaten yksittäisistä runoista yhtenäisen eepoksen. Vaikka Kalevala on kirjallisuutta, se on syvästi juurtunut laulettuun perinteeseen, josta se sai alkunsa.

Nykyään runolaulu inspiroi yhä kulttuuria. Eri taiteenalojen edustajat – muusikot, tanssijat, säveltäjät ja kuvataiteilijat – ammentavat sen teemoista, runollisista rakenteista ja melodioista. Perinteisestä kansanmusiikista kokeellisiin esityksiin, klassiseen musiikkiin ja heavy metaliin asti runolaulu on edelleen elävä luovuuden ja kulttuurisen identiteetin lähde.